Tästä tämä alkaa, tai ainakin toivon niin. Niinä hetkinä tai jaksoina elämässäni, kun tapahtumia on ollut paljon, olen aina halunnut kirjoittaa ajatuksiani ylös. Se oli varsinainen henkireikä ensimmäisen lapseni odotusaikana. Tai oikeasti jo silloin kun yritimme saada häntä alulle. Tie oli mutkainen, joskin se olisi voinut olla pidempikin, onneksi ei ollut. Vaikka joku voisi pitää puoltatoista vuotta pitkänä aikana. Meillä kävi tuuri. Syntyi terve poika. Hän on nyt juuri täyttänyt vuoden ja hämmästyttää vanhempiaan niillä kaikilla kyvyillään ja oivalluksillaan mitä ylpeänä päivittäin esittelee. Sitä tuntee itsensä vähintäänkin jumiutuneeksi kun seuraa sitä valtavaa kehityksen nopeutta. Saas nähdä kun oppii vielä puhumaan...

Tulossa on muutoksia. Olen ollut osa-aikatyössä, nyt vaihtamassa yritystä ja menossa kokoaikaisesti töihin. Melkein pelottaa. Paikka on hyvä, hyvin palkattu, tukee äitiysloman keskeyttämää urakehitystä ja vieläpä mielenkiintoinen homma. Mutta se vaatii paljon. Ehkä liikaakin? Miten pieni poika jaksaa pitkät hoitopäivät, miten itse jaksaa työpäivän päätteeksi? Jaksaako mies? Vai pelkäänkö täysin turhaan? Olen tehnyt vastaavanlaista työtä ennenkin, tiedän mitä vaaditaan, tiedän, että pärjään, jos vain jaksan. Entäs jos en jaksakaan? Toisina hetkinä tuntuu, että jaksan mitä vaan, toisina hetkinä toistelen itselleni, että ei nyt tarvitsekaan jaksaa, se koittaa vasta hetken päästä.

Taustalla on vielä toive toisestakin lapsesta. Ensimmäinenkään ei ollut mikään helppo tapaus. Todennäköisyydet saada lapsi ilman lääketieteellistä apua on jotain alle 0,5%. Mitä jos ei toista tulekaan, harmittelenko silloin että olisi pitänyt jäädä kotiin hoitamaan esikoista? Mene ja tiedä. Tästä tämä kuitenkin lähtee. Minne, sen näyttää aika.

P.S. Kaikki kommentit ovat erittäin tervetulleita!